Mitkä asiat saisivat sinut harkitsemaan vanhemmaksi ryhtymistä?
Turvaverkon pitäisi olla parempi ja vähemmän huolia läheisiin liittyen. Sopiva kumppani ja lapselle toinen vanhempi pitäisi löytyä ja hänen kauttaan saada lapselle myös tärkeitä ja luotettavia sukulaisia ja ystäviä lisää. Muuten lapsen tuominen maailmaan tuntuu liian isolta riskiltä.
Kymmenen vuotta olen rakkautta etsinyt, vaan ei ole löytynyt. Samaan aikaan ikää tulee koko ajan lisää, eikä kumppanin löytymistä voi hoputtaa. Moni asia sen suhteen mietityttää, ja toki olen pohtinut myös muita vaihtoehtoja (itsellinen äitiys ja kumppanuusvanhemmuus), jotka ei kuitenkaan herätä ”hell yes” fiiliksiä. Ja koen, ettei lasta voi hankkia ”ihan kiva” pohjalta.
Taloudellinen puoli myös ahdistaa, sillä työttömyysetuudella opiskellessa pystyy hädin tuskin elättämään itsensä, eikä lapsi elä pyhällä hengellä. Valmistuminen häämöttää vasta kolmen vuoden päässä, joten siltäkään osin elämä ei ole parhaassa tilassa lapsen hankkimiselle, ainakaan yksin, ja tässä maailman tilanteessa, ilman kunnon tukiverkkoa.
Entä jos löytää elämänkumppanin vasta reippaasti yli 40-vuotiaana ja sitten lapsen hankkiminen onkin jo vaikeaa? Entä jos ei jaksa yksin lasta hoitaa? Uskaltaako olla toiveikas, että kumppani pian löytyy ja kellontarkka kiertoni tukee lapsihaavetta?
Enemmän kysymyksiä, kuin vastauksia.
Äitini on aina hokenut, että miten ihmeessä mahdan pärjätä, vanhemmat ovat aina olleet huolissaan aviottomista lapsista. Kaikkialla on varoiteltu, miten raskasta vauva-arki on ja miten ei ainakaan liian nuorena kannata. Äiti on sanonut, että oli onnellisimmillaan itsekseen matkustellessaan. Lapsuutta varjosti lama-ajan köyhyys ja huoli toimeentulosta. Sitten nyt yhtäkkiä yli kolmikymppisenä kun viimein on vakityö ja kestävä parisuhde ja kaikki valmista, lapsen saaminen ei olekaan enää niin helppoa ja nyt tarvittaisiin kunnollista neuvontaa hedelmöityshoitopuolella. Olisiko tukea ja rohkaisua perheellistymiseen voinut tarjota jo aiemmin? Kouluopetuksessa vain peloteltiin. Kukaan ei opastanut, että aiemminkin olisi saanut alkaa, vaikka kaikki oli kesken. Hommassa on ristiriita. Pelkään, että vaikka hoetaan ettei tarvi olla valmista, niin ei kuitenkaan oikeasti ajatella. Pelko kuultaa läpi.
Saisi parempaa hoitoa omaan fyysiseen terveyteen (krooninen kipu) ja tietoa miten raskaus ja lapsen saaminen siihen voisivat vaikuttaa. Kipukroonikkona pelottaa jos raskausaikana tai varsinkin sen jälkeen kivut pahenevat enkä pysty olemaan tarpeeksi läsnä lapselleni koska olen kipeä. Puolisolle tulisi paljon enemmän hoidettavaa
Minua pelottaa, haluanko tarpeeksi äidiksi. En tunnista biologista kaipuuta ja halua saada lapsia, teen lasten kanssa töitä ja viihdyn heidän kanssaan erinomaisesti. Minulla ei kuitenkaan ole koskaan ollut palavaa halua saada lapsia, samanaikaisesti kuitenkin mietin että kadun todennäköisemmin jos en niitä hanki.
Pelottaa, että jäänkö yksin. Olen kuullut paljon tarinoita naisista, jotka jätetään pikkulapsiarjen aikana. Vastuu lapsesta kaatuisi minulle. En tiedä olenko valmis tämän hypoteettisen skenaarion toteutumiseen; entä jos jäisinkin yksinhuoltajaksi. Katkeroituisin ja se kaatuisi todennäköisesti lapseen.
Haluan ajatella, että aikaa on vielä. En tiedä onko sitä oikeasti.
1. Riittävä kivunlievitys synnytykseen julkisella tai vaihtoehtoisesti synnytyksen sisällyttäminen työterveysvakuutukseen. Naisen autonomian kunnioittaminen toimenpiteissä, seurannassa, kivunlievityksessä, imetyskysymyksissä.
2. Yhteiskunnan naiskuvan monipuolistuminen ja armollistumimen. Kun on 9-vuotiaasta laihduttanut mahtuakseen naiseuden ahtaaseen muottiin, ajatus oman sosiaalisen aseman romahduttamisesta rupeamalla ”äityliksi” tuntuu kaukaiselta.
Menetin äitini rintasyövälle. Tämän hoito oli todella puuttellista. Pelko suomen huonosta syöpähoidosta, hoitojonoista ja leikkauksista on saanut minut päättämään olla hankkimatta lapsia. Jos sairastun en saisi kunnollista hoitoa tässä suomen tilanteessa. Hoitajia potkitaan pellolle ja tilanne on suoraan sanottuna vaarallinen. En halua että lapseni eivät saa hoitoa tai jäävät ilman minua.
Sopiva kumppani ja tarpeeksi tukea vanhemmuuteen. Mietityttää riittääkö jaksaminen varsinkin jos tulee ongelmia jollain osa-alueella. Haluaisin myös apua päätökseen haluaako lapsia vai ei. Nykyinen kumppani ja parisuhde on minusta 10+, mutta hän ei halua lapsia. Haluanko siis jäädä suhteeseen lapsettomaksi, vai erota, etsiä uuden kumppanin ja yrittää lasta?
En ole ainakaan vielä kokenut biologista kaipuuta tai tarvetta äitiyteen, en myöskään rehellisesti ole koskaan liiemmin pitänyt vauvoista vaikka lapsirakas muuten olenkin. Sekin siis vaikuttanee siihen, että mitään ”vauvakuumetta” ei ole ollut enkä usko, että koskaan tuleekaan. Rakastan taaperoikäisiä lapsia (2+), mutta koska en pidä vaivoista (näin karkeasti ilmaistuna), niin en usko, että kovin helpolla alan sellaista haluamaankaan.
Voisin enemminkin kuvitella adoptoivani jonkun jo taapero/leikki-ikäisen lapsen, jos adoptointi ei olisi niin pitkä ja raskas prosessi.
Minulla pian ikää 32v ja sama kumppani jo yli kymmenen vuotta.
Olemme adoptio-odottajia, mutta kontaktimaa lopetti yhtäkkiä lapsiesitysten tekemisen. Sitä ennen prosessi oli pysähdyksissä jo vuosia, ko. toimija ei vaan kyennyt myöntämään sitä. Nyt tarjolla olisi kouluikäinen tai haastavasti sairas lapsi. Näihin emme ole valmiita, tuntuu liian raskaalle ja vaikealle sellainen elämä. Joten lapsi jäänee saamatta.